Humanistinen oppimiskäsitys

Humanistisen oppimiskäsityksen katsotaan syntyneen jo antiikin aikana, kun varhaiset ajattelijat arvelivat ihmisen pyrkivän kehittymään omaksi itsekseen. Eli ajatuksena oli ihmisen oppimisen liittäminen ihmisyyteen ja hyvään elämään. Uusi humanistinen suuntaus kehittyi 1950 -luvulla psykologian kehittymisen myötä. Mielenkiinnon keskiöön nousi itseään toteuttava yksilö. Itsensä toteuttamisessa opettajan tehtävä muuttui ohjaajan ja tukijan tehtäväksi. Kouluttajan tuli ennen muuta tukea oppijan itseohjautuvuutta.

Humanistinen oppimiskäsitys on pitkästä historiastaan huolimatta hyvin edistyksellinen oppimiskäsitys ja soveltuu erinomaisen hyvin esim. itseilmaisutaitojen kouluttamiseen.

Järjestökoulutuksessa humanistisen oppimiskäsityksen heikkoutena on ollut sen individualistisuus. Esimerkiksi henkilöstön edustajien koulutuksessa oppijoiden täytyy usein pystyä paitsi oppimaan itse asiasisältö, myös oppimaan, miten sisältö saadaan tarpeen tullen opetetuksi työnantajan edustajalle tai työpaikan tai oman paikallisyhdistyksen muille kollegoille. Tässä auttaa, jos asioita oppii lähestymään muistakin kuin itselle ja oman henkisen kehityksen kannalta oleellisista lähtökohdista.